luova kirjoittaminen

Pieni lintu lensi ikkunaa päin


Pieni lintu lensi ikkunaa päin.
Ei se pökertynyt, mutta pelästyi. Lennähti vastapäisen männyn katkenneelle oksalle ja katseli maailmaansa säikähdystään jäsennellen. Minä istuin neulepaidassani, kahvikuppi käsissäni ja mietin, kuinka metsän lintu ei ymmärrä pelätä kauaa.
Sen pieni sydän värisee ja lähes olemattoman kevyt höyhenkuori pysyy paikallaan hetken ja sitten se taas lähtee liikkeelle.
Ei sitä pelot lamauta niin kuin ihmistä.

Nielaisin suullisen lämmintä kahvia ja hento kardemumman maku jäi viipyilemään kielelleni. Nostin katseeni mäntyyn ja lintu oli poissa. Puiden latvat antoivat periksi pehmeälle tuulelle ja taivaanrannassa näkyi hiipivää tummanharmaata. Tuuli kieputti ikkunan edessä keltaisia lehtiä ja tiesin, että jälleen on luopumisen aika. Sellaisen luovuttamisen ja luopumisen aika, jolloin pelko värisyttää sydämen hentoa höyhenkuorta kuin merien syvyyksissä tapahtuva mannerlaattojen yhteen kirskahtelu.

Vaan ero minun ja pienen linnun välillä on siinä, että minussa kaikki pysähtyy ja lakkaa olemasta hetkeksi.

Hengittäminen tuntui työläältä ja metsässä näkyvä alkava muutos painoi rintakehän lommolle. Menin suihkuun ja seisoin iäisyydeltä tuntuvan ajan kuuman veden syleilyssä. Ajattelu tuntui jo niin tahmealta, etten tiennyt missä yksi ajatus alkaa ja
missä toinen loppuu.

Että pitääkin upota aina niin syvälle, ettei tiedä kuinka noustaan takaisin pintaan.
Että pitääkin punoa sellainen seitti, johon ei saaliiksi jää koskaan kukaan muu kuin itse. Että pitääkin.

Huokauksia huokausten perään hiukset märkänä jälleen ikkunan edessä istuen, kahvikin jo kylmenneenä. Koivussa harmaana heiluva lintujen talipötkön kuori muistuttaa siitä, että asiat olisi syytä viedä loppuun, jos ne aloittaa.
Ja jos keskeyttääkin, niin siunaa asiansa lepoon eikä jätä roikkumaan.
Syksy aina kuiskii viilenevällä äänellään, että muutos edellyttää luopumista ja asioiden loppuun saattamista. Muutoksen sivuoireena tulee aina pelko, halusi sitä tai ei. Se tulee. Joskus hiljaa vaanien, toisinaan lempeästi kuin vanha ystävä tai sitten täysin yllättävässä hetkessä ja iskee kuin nyrkki naamaan.
Omat pelkoni tulevat kaikissa mahdollisissa muodoissa ja kunnioitan kaikkia niistä siitäkin huolimatta, että vähintäänkin pökerryn niiden voimasta. Vaikka keho lamaantuu ja vajoan koomaan, niin mieli myrskyää itsensä uuvuksiin asti. Kun myrsky laantuu ja herään takaisin elämään olen jälleen kokenut katarsiksen ja ymmärrän enemmän.
Hintalappu tällaiselle henkiselle kokemukselle on kallis ja tuntuu, että minä olen jo tuhlannut liikaa.

Minua pelottaa myöntää edes itselleni, että kaipaan. Pelkään sitä, mitä se tarkoittaa ja mihin se johtaa. On kuin kävelisi kaltevalla pinnalla selkä suorana ja kasvot seesteisessä seurapiirihymyssä, mutta sisällä velloo tarve sanoa se ääneen niin, että mikään siinä ei jäisi enää epäselväksi.
Ihan vain, että kaipaa. On ikävä. Että tarvitsee ja haluaa. Janoaa. Pyytää.
Kaltevalla pinnalla keikkuessa ja hymyillessä yrittää muka olla letkeä ja hauska, itsevarma ja nokkela. Samalla kuitenkin tietää, että ei sellainen kestä, ei se koskaan.
Siitä pitää luopua ja uskaltaa horjahtaa. On siellä jossain maa kuitenkin alla.
Ja jos ei olekaan?

Pelko vaani nurkan takana, naamioitui vanhaksi ystäväksi ja iski nyrkillä niin, että höyhenkuori pöllysi.

Pelottaa, että minä en riitä.
Mitä ihmettä minulla on annettavaa silloin kun on jo kaikki, mitä tarvitsee?
Mikä minä olen kaikessa tässä?
Mihin minua tarvitaan?
Että pitääkin upota aina niin syvälle, ettei tiedä kuinka noustaan takaisin pintaan.

Kuinka paljon minä saan tarvita?
Saako sattua mennä yksin nukkumaan ilta illan jälkeen?
Kuinka itsenäinen pitää olla?
Että pitääkin punoa sellainen seitti, johon ei saaliiksi jää koskaan kukaan muu kuin itse.

Milloin harmaana heiluva talipötkön kuori pitää irrottaa koivusta ja viedä roskiin? Koska saa kuiskata, että tuntee olevansa pökertynyt ja avuton?
Missä ovat käyttöohjeet?
Että pitääkin.

Alkava syksy vaatii luopumaan, luovuttamaan ja hyväksymään sen, että kaikki muuttuu jälleen kerran. Aina vain enemmän keltaisia lehtiä, viilenevää tuulta ja pimenevää iltaa yksinäisenä lepattavan liekin valossa. Linnuilla nokissaan pehkua talven varalle, pihlajanmarjoja ja puolukoita – happamia, sanoi kettukin.

Minä tuijotan metsään ja kuuntelen vanhan harakan hataraa ääntä. Mikrossa lämmitettyä kardemummakahvia kupissa ja jättimäinen huonosti istuva neulepaita päällä.

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miten selvitään takaisin taivaalle sen jälkeen, kun on lentänyt päin ikkunaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s