”Mikä-että liebster?”

liebsteraward-471x420

Myönnettävä on, että yhäkin olen tässä blogeilussani varsin keltanokkainen eikä tämän ihmemaan hienoudet ole hallussani edes nuppineulan pään vertaa. Mutta siitäkin huolimatta, tai oikeammin, juurikin siksi vuoksi kohdalleni losahti Liebster Award- tunnustus. Sekin on nyt myönnettävä, että ensin luin erheellisesti liebsterin lobsteriksi ja ajattelin, että onpahan erikoista. Joka tapauksessa, kiitokset vain totuutta ihmeellisemmälle Taru Luojolalle. Ja kun nyt oikein on alettu myöntelemään, niin myönnetään sekin, että surkuhupaisen suuria vaikeuksia tuottaa linkittää tähän ihmisiä, heidän blogeista puhumattakaan. Ehkäpä opin sen tässä tämän postauksen myötä.

No mutta. Lyhykäisyydessään homma on ihan kopypastea käyttäen seuraavanlainen:

Liebster Award-tunnustuksen ideana on tuoda ihmisten tietoisuuteen uusia hyviä blogeja, joilla on alle 200 lukijaa. Homma toimii näin:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (viereinen kuva) esille blogiisi. 3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen. 4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa. 5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat. 6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen. 7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Etenen tässä kertakaikkisen tragikoomillisesti ja tökötän menemään kohta kohdalta loppua kohti.

  1. Kiitos palkinnon antaja. Taru Luojola (Hei! Osasin!)
  2. Palkinto on nyt läsnä blogissani. Check.
  3. Jösses. No niin. Tässä ne ovat:

1. Mihin seikkaan oman kotisi sisustuksessa olet kaikkein tyytyväisin?

Väreihin. Ehdottomasti väreihin. Tätä uusboheemia sisustustyyliä on askarreltu vuosikaudet ja etsitty juuri niitä oikeita juttuja. On tullut maalattua seinähyllyjä, tuunattua ruokapöytää, nikkaroitua valaisimia, ties mitä. Tärkeintä on sopivan sekalainen, mutta harmoninen tyyli, jonka värit sointuvat suloisesti toisiinsa. Kynttilän valossa kaikki näyttää minun silmääni täydelliseltä. Ympäristö on rauhoittava, mutta ihanan inspiroiva. Juuri sellainen taiteilijakoti, jossa hörhön/hörhöjen on hyvä hengittää.

2. Mitä liikuntalajia suosittelisit koululiikunnan traumatisoimalle ja kaikenlaista yhdessä tekemistä välttelevälle?

Kaikenlainen metsässä ja luonnossa kulkeminen voisi sopia. Ympärillä kaunis, muuttuva luonto, hiljaisuus ja omat ajatukset. Voisi pistää juoksuksi vaikka metsän siimeksessä, kallioilla ja pellon pientareilla. Tai voisi ottaa hyvän pyörän alleen ja ajaa minne nenä näyttää. Tällaista liikkumista itsekin suosin vallankin paljon. Myös souteleminen kesäisin on oikein kivaa. En aina itsekään jaksa muita ihmisiä liikuskellessani, joten luonnosta nauttimisen yhdistäminen sporttailuun toimii erinomaisesti. Ryhmäliikunta ei ole sinällänsä minun juttuni.

3. Mikä on sinun laiskan päivän mättöruokasi, johon useimmin turvaudut silloin, kun et kummemmin jaksa nähdä vaivaa?

Tuhti ruisleipä järkyttävällä kasalla juustoa, leikkelettä ja kananmunaa! Siihen jos vielä avokadoa, niin ja vot! Myöskin pizza on kyllä usein listalla laiskoina päivinä.

4. Kun lähdet vieraaseen kaupunkiin vapaa-ajan matkalle, millaiseen kohteeseen ensimmäisenä suuntaat?

Useimmiten teatteriin tahi muuhun vastaavaan korkeakulttuurilliseen mekkaan. Toki ravintolakin on sangen usein ensimmäisenä mielessä, koska tunnetusti minulla on aina nälkä.

5. Millaisessa ympäristössä unelmiesi koti (todellinen tai kuviteltu) sijaitsee ja mitä sen keittiön ikkunasta näkyy?

Nyt on paha, koska tämä nykyinen koti on muotoutunut niin rakkaaksi, ettei oikein tahdo nähdä mielessään muuta. Yritänpä pinnistää, jos jotain tulisi… *pinnnnnis-pinnnnis*  Ei. Nyt ei tule mieleen.

6. Mikä on pisin aika, jonka olet ollut olematta yhteydessä yhteenkään perheenjäseneen tai sukulaiseen, joka ei asu samassa osoitteessa kanssasi?

Vähemmän on tullut kiinnitettyä huomiota tällaiseen, mutta olisikohan tuo muutaman kuukauden paikkeilla. Ehkä.

7. Mitä liikennevälinettä (kenkien lisäksi) käytät useimmin? Ei siis pisimpään tai eniten, vaan nimenomaan useimmin.

Oma auto on päivittäin kovassa käytössä. Sen lisäksi sitten riemukkaana liikuntona silloin tällöin polkupyörä.

8. Mistä seurapelistä pidät eniten?

Vaihtelee aika paljon, eikä yhtä ylitse muiden ole, mutta yleisesti ottaen varmaan tietovisat ovat mieluisimpia. Myöskin verbaalikikkailua vaativat pelit ovat kivoja. Alphabetit ja Aliakset ja nämä tämmöiset.

9. Näetkö auringonnousun useammin talvella vai kesällä?

Aika tasaisesti varmaan läpi vuoden, sillä olen aamuvirkku olento ja poikkitaiteellisuudesta huolimatta käyn lisäksi ihan tavallisten ihmisten töissä arkisin.

10. Oletko joutunut torjumaan kodistasi tuholaisia (hyönteisiä, jyrsijöitä tai muita eläväisiä)? Jos, niin mitä viimeksi?

Voi! Enpä ole, koska kissa! Tällä hetkellä oikeastaan useampikin karvatassu pitää huolen siitä, ettei mitään öttiäisiä meillä liikuskele. Hirvittävän kätevää se, sillä usein tilanne todennäköisesti kääntyisi niin, että itse pakenisin paikalta ja öttiäinen saisi nauraa paholaisen nauruaan punaiset silmänsä kiiluen vetisinä. Kaikki ihmisvieraatkin ovat osanneet käyttäytyä sangen oivallisesti, joten ei meillä niitäkään ole tarvinnut juuri torjua.

11. Onko sinulla henkilökohtaista ”pyhiinvaelluspaikkaa” eli paikkaa, jossa käyt ennen kaikkea siinä paikassa käymisen vuoksi? Jos asia ei ole liian henkilökohtainen, kertoisitko siitä enemmän?

Muutamia paikkoja on, jotka ovat äärimmäisen tärkeitä. Yksi niistä on soiden suojelualue Ruoveden tienoilla, nimeltään Siikaneva. Siellä napsaistuja kuviakin on blogissani muutamoitakin. Siinä on paikka, jossa sielu lepää ja pää saa olla joko täynnä ajatuksia tai ihan tyhjä. Ihanan pitkät pitkospuut, vaihteleva maasto ja runsas marjasato karpaloineen kaikkineen on kerrassaan ihastuttava. Aina retki Siikanevalle on jotain sellaista, mikä saa vatsanpohjan kihelmöimään odotuksesta. Laavulla kahvia ja eväitä nuotiolla, ihan rauhassa istuskelua ja usein muiden retkeilijöiden kanssa jutustelua. Yleisesti ottaen luonto on hyvin minulle rakas. Vuoristossa samoaminen ulkomailla on ainaisen kaipuun kohde, myöskin Suomen Lappi, jonne en yhäkään ole päässyt matkustamaan. Mutta Siikaneva. Se on rakkaus.

suo sydän.jpeg

Siinäpä olikin kysymyksiin vastaukset. Mutta sitten mennäänkin jännän äärelle.

4. En minä tiedä edes niin montaa blogia, mutta kokeillaan heittää kehiin edes muutama. Tiukurapii ansaitkoon ainakin lobster-liebsterin. Annetaan semmoinen tyylitaituri Aishalle. Sitten lyökin tyhjää. Lisäilenpä siis myöhemmin palkinnon ansaitsevia, kunhan kohdalle osuu.

5. Huhhei. Sitten se yksitoista (11) kysymystä. Voihan velho. Tästä lähtee:

  1. Kun on oltava mahdollisimman aikaansaava ja tehokas, niin mitä musiikkia käytät apuna? Joko konkreettisesti kuunnellen tahi päänsisäisesti hyräillen.
  2. Minkä taidon haluaisit osata? (Levitoinnit sun muut hankalat jätettäköön nyt pois laskuista)
  3. Milloin viimeksi tunsit pistävää kateutta ja miksi vuoksi?
  4. Jos käsikirjoittaisit ja ohjaisit elokuvan, niin minkälainen se olisi ja minkä niminen?
  5. Mikä elämäsi saavutus saa sinut tuntemaan lämmintä ylpeyden tunnetta?
  6. Mikä tyylisuuntaus sisustuksessa puhuttelee sinua eniten?
  7. Olen keksinyt selityksen sanalle ”hulvaton”. Miten sinä avaisit kyseistä sanaa?
  8. Mikä on haasteellisin kohde, jonka olet itse omin pikku kätösin rikkuuntumisen jälkeen korjannut eheäksi ja toimivaksi jälleen?
  9. Mikä mahtaa olla sitten arvokkain (tunnearvoltaan tahi reaali- sellaiseltaan) esine, jonka olet onnistunut hukkaamaan/rikkomaan?
  10. Kaunein matkakohde reissujesi varrelta? Miksi juuri se?
  11. Mikä oli tärkein lelusi lapsena ja oletko säilyttänyt sen?

6. No ne säännöt onkin tuolla ylempänä.

7. Koitan osata ilmoittaa. Ai että! Tulipa tehtyä!

 

Kaikkea sitä.

Siitä yksinäisyydestä

Tunnustan olevani henkinen erakko. Nautin siitä, että saan velloa ajatelmissani ja maailmoissani ihan hiljaa. Tempautua omaan mieleni rakentamaan salaiseen Narniaan, josta kukaan muu ei tiedä ennen kuin olen valmis tuomaan sieltä tarinoita. Siinä missä rakastan tarinoiden yksinäistä luomista, rakastan niiden jakamistakin. Sitä ensin kehrää kuin kultaista lankaa jossain kätkössänsä ja sitten kun lankakerä on siinä hyppysissä valmiina voikin jo vähän hymyilläkin ja kertoa julkisesti, mitä siitä tulee. Mutta se vaatii aina sen kätköilyn ja salassa ajattelun alleen.

”Olen kätkö, enkä pelkää löytävätkö.”  Niin totesi aikoinaan Viidan Laurikin.

Kanssaeläjien kiinnostus näitä kätkössä kehräytyviä ajatuksia ja tarinoita kohtaan on suloinen asia. Ihminen janoaa tarinoita ja se, joka niitä osaa kertoa on loputtoman kiinnostava. Olipa kyse musiikista, kuvataiteesta, elokuvista, teatterista, kirjoista tai mistä tahansa tarinan kerronnan välineestä, niin uteliaisuus nykii rytmisesti sen ympärillä kuin hattivatit ukkosella. Niin se systeemi toimii. Ja niin tarinat kulkevat eteenpäin. 

Mutta se mitä tapahtuu siellä kätkössä, kehrätessä sitä kultaista lankaa, on lähes yhtä suuri uteliaisuuden kohde kuin itse tarina. Mitä se yksin jurottava taiteilija ajattelee, juoko viiniä, kuunteleeko musiikkia. Onko se oikeasti ihan kokonaan yksin. Eikö se nyt edes vähän voisi kertoa, että mitä se tällä hetkellä tekee. Kun ei se oikein puhu mitään. Mitä sen päässä oikein liikkuu?

Raotan omaa kätköäni ja kerron, että kadulla kävellessäni kuulen usein yhtä aikaa ihmisten puheen liplatuksen, liikenteen äänet ja kaiken ympärillä olevan. Äänet sinkoilevat ympäriinsä, kuullut lauseet poukkoilevat ylös alas, kunnes huomio kiinnittyy johonkin niistä ja yritän tallentaa sen välittömästi kovalevylleni. Seuraan miten ihmishahmot liikkuvat, minkä värinen ilma on tänään ja onko väri samanlainen kuin se, miltä se kuulostaa. Miten talvi ja kesä poikkeavat toisistaan äänien perusteella ja miksi polkupyörä kuulostaa paljon iloisemmalta kesällä. Polkupyörä. Ohi meni muuten hetki sitten aika rehvakkaasti ilman käsiä ajava nuori mies musiikkia kuunnellen. Hienosti se sukkuloi pitkin ihmisvilinää. Mutta entäpä se vanha rouva, joka alkuviikosta ylitti tien liikennevaloissa! Minä autossani ja hän ajoi pyöränsä yli risteyksen jännästi etukenossa. Sillähän ei ollut oikeaa kättä! Oli vain tynkä, joka päättyi noin puoleen väliin käsivartta. Sillä oli määrätietoinen katse ja harmaantuvat lyhyt hiukset eikä pyörässä vaihteita. Varmaan melkoinen sisupussi. Miltähän kuulostaa sen puheääni, minnekähän se oli menossa. Pakko kirjoittaa ylös tämä havainto, etten unohda. Siinä on tarina alku. Syke on suhteellisen korkea ja omat ajatukset ovat melkoisessa ristiaallokossa, hakkaavat toisiaan vasten. Keksin jonkun tarinan aihion, kehittelen sitä, liitän siihen äänimaisemia ja kuvia. Ai että kuinka siitä tuleekin hieno!

”Mitä sää ny mietit?”

Tosiaan . Minullahan on tässä ollut ihan seuralainenkin. Nyt pitäisi selittää, että mitä mietin. Vastaan, ”emmitään”. On vaikea selittää mitä juuri tapahtui noin kolmen minuutin aikana, kun eksyin omaan kätkööni. Ärsykkeitä ja tarinoita maailma pullollaan, ne vain ottavat vallan joskus ja sitä häviää tästä todellisuudesta hetkeksi. Erakoituu sosiaalisessa kanssakäymistilanteessa. Tähän yksinäisyyden lajiin tarvitaan toisia ihmisiä olemaan läsnä maailmassa ja ympärillä, mutta ne läheisimmät saattavat jäädä pönöttämään kysymysmerkin muotoisina, kun eivät ymmärrä, mhin minä juuri katosin. Onneksi tulen aina kuitenkin takaisin ja kerron tarinan, kun se on valmiiksi kehrätty.

Luominen vaatii aikaa, hiljaisuutta ja kärsivällisyyttä. Uteliaat katseet ja odottavat naamat voivat joskus ahdistaa. Kun ei vain osaa vielä kertoa, mitä kätkössä tapahtuu. Eikä sinne halua päästää aina ketään, onhan se myöskin turvasatama. Siellä ei kukaan arvostele eikä kukaan odota mitään. Siellä palaa sammumaton nuotiotuli, jonka ympärille kaikki tallennetut näyt, äänet, tunteet, liikkeet ja maut, hajut, itkut ja halut ovat kerääntyneinä. Kaikki on kuin muovailuvahaa, sopivan notkeaa muovailtavaksi ja ihailtavaksi. Yksin minä saan kätkössäni leikkiä, eikä kukaan siellä sano, että ”eimuutentuleonnistumaantoi.” Yksin minä saan päättää senkin. Eikä jokaisesta muovailuvahaklöntistä tule sellaista, jota voisi kenelle tahansa hattivatille esitellä. Joskus on vain tarpeellista päästä tutkimaan ja muovailemaan, kehräämään vaikka pieniä langanpätkiä, joita voi tarpeen tullen solmia toisiinsa kiinni, että ymmärtäisi itseään ja tätä konkreettista maailmaa. On tarpeellista kerätä materiaalia sinne kätköön, Narniaan, salaiseen maailmaansa ja istua yksin nuotiolla.

”Mää tallennan.” sanon usein ääneen silloin kun haluan viedä jonkun hetken muistikuvaksi sinne, missä teen tarinoita. Siellä onkin tavaraa jo aika paljon ja kaikki tärkeimmät löytyvät aina sieltä. Mutta kätkössä on oltava yksin ja se tila on herkkä. Ulkoinen paine saa sen seinät paksuuntumaan, kun toisaalta toivoisi seinien olevan kirkasta lasia. Kun hattivatteja alkaa olla ympärillä liikaa ja ilma on sähköstä ja odotuksesta sakeana, niin lasit tummuvat. Mutta ympäristön ymmärtäväisyys ja paineettomuus pitävät seinät kirkkaina niin, että taivaankannen värit pääsevät sisään. Eikä silloin pelkää yhtään, että löytävätkö. Siellä minä olen kehräämässä tai muovailemassa sammumattoman nuotion äärellä, hiukset sotkussa ja kahvikuppi kädessä, ylisuuri harmaa neulepaita päällä rötköttäen. Mutisen, huokailen ja tuhahtelen. Tuijotan milloin tuleen, milloin taivaalle. Jos kohtaan kristallilasiseinän läpi lämpimän, hiljaisen hyväksyvän katseesi, hymyilen minä takaisin ja heilautan ilmassa muovailuvahaklönttiäni. Ehkä jopa ylpeänä.

”Sun täytyy saada jatkaa tota.”

Olin tällä viikolla iltapäivähveilla erään teatterialan taiteilijan mökillä. Puhuttiin teatterista, elämästä ja kuolemasta, siitä kuinka eläimet tekevät meistä parempia ihmisiä ja siitä kuinka välttämätöntä taide ja kulttuurit ovat, vaikkakaan eihän niistä mieluusti juuri mitään maksettaisi. Ihmeteltiin sitä ajatusmallia, jonka mukaan valitettavan moni kanssaeliömuotomme ei pidä tätä kutsumusalaa ”oikeana työnä”. Usein sille on annettu kivan harrastuksen ja elämäntavan viitta, mutta kuinka moni oikeasti ajattelee, että sillä pitäisi vähän niinkuin saada leivän päälle muutakin kuin se ylähuuli.

”Tulisiksä ohjaan meille tämmösen pikkujutun? Harjotukset olis sillai kolmesti viikossa, kestäiskö ne ny pari tuntia ja eihän meillä tää väki mitää näyttelijöitä sillai oo, mutta haluis oppia hirveesti ja kun sä oot niin hyvä opettaan. Toi rahapuoli onki sitte vähä… Että ei me paljoo pystytä maksaan. Mutta kun sää oot niin kamalan hyvä ja toi porukka niin sua toivois. Olis kyllä tosi kiva kun pääsisit.”

Niin. No mitäs siihen sanoo ihminen, joka on vähän turhan pehmeä toisinaan. Että sitä osaamista kyllä arvostetaan, mutta siitä ei välttämättä olla valmiita maksamaan. Personal trainer voi pyytää melkoisia summia valmennustunneistaan ja kaikesta oheismateriaalista, mutta jos olet tekijä kulttuurialalla voi vastaanotto kohtuulliselle palkkiolle olla jopa tympeä.

Kirjallisuutta muodossa tahi toisessa käyttää sitäkin jokainen pitkin elämäänsä. Kirjailijat naputtavat tekstiä sormet sauhuten, mutta jos et sattumalta saa teoksestasi suuren luokan hittiä, niin vuositulosi pelkällä kirjailijuudella yltävät keskimäärin vajaaseen kolmeen tuhanteen euroon. Että pitäisi vaan mieluusti elää sillä taiteen palolla sitten, jos ajatuksena on elättää itsensä vain yhtä homma tekemällä.

Totuus lienee se, ettei tässä maassa/maailmassa juuri ole taidealan ihmisiä, jotka eivät puurtaisi monessa muussa hommassa yhtä aikaa ja keräisi sitä elantoaan pienistä puroista. Vaan siltikin… Tämä ala on minun valintani. Hulluuttahan se on. Heittäytyä nyt tieten tahtoen tosielämän Don Quijoteksi ja taistella tuulimyllyjä vastaan vaahto suupielistä roiskuen. Teen duunarihommia, kirjoitan, ohjaan, esiinnyn, valmennan, opetan, myyn omia kirjallisia tuotteitani – kai ne kauppansa joskus tekevät nekin.

Se taiteilija, jonka luona olin kahvittelemassa valoi minuun runsaasti uskoa. Jo pelkillä omilla tarinoillaan työelämänsä varrelta ja sillä kuinka hän haluaa antaa tukensa minun työlleni. Se tuntui siltä kuin olisin saanut yllättävän rahallisen tunnustuspalkinnon, vaikka tosiasiassa sain sienipiirakkaa, kahvia ja itse kasvatettuja tomaatteja. Sekä katseen hiljaisuudessa, jonka jälkeen hän totesi kuin nuijalla kopauttaen,

”Sun täytyy saada jatkaa tota. Sulla on niin paljon annettavaa.”

 

”Mistä sää keksit noita juttuja?”

Ei tahtonut uni tulla viime yönä oikein. Kiepuin sängyssä, kun ei muka hyvää asentoa löytynyt ja oli kuumakin. Siinä valveen ja unen hämärämailla päässä ehti risteillä jos jonkinmoista ajatusta ja pohdintoa. Suurinta osaa niistä en enää kykene muistamaan edes, mutta kyllä siellä ainakin oli ajatelmia sisustamisesta ja jokasyksyisestä pesänrakennustarpeestani, kynttilöistä ja suloisesta melankoliasta sekä tietokoneista. Paljon juttuja. Totesin jo iltapäivällä kotiani siistiessäni, että kirjoituskausi on hyvin lähellä. Leikkisästi mielessäni lainasin Game of Thronesista tuttua lausahdusta ”Winter is coming”, kun ajattelin että tähän Suureen Kirjoituskauteen liittyy saman kaltaista odotusta ja alitajuista valmistelua kuin kyseisessä kirja-/tv- sarjassa. Teen pesää, jossa on hyvä ja lämmin ihmisen olla ja ajatella. Tarvitaan inspiroivia värejä ja tekstuureja, jotain mitä katsoa. Syksyssä on jotain sellaista, mikä saa ajatuskoneistoni rattaat pyörähtelemään kiivaasti. Eilen illalla laitoin kynttilöitäkin pimenevän illan kunniaksi ja teki mieli siemaista lasillinen valkoviiniä – jollain tavalla toivottaa Se tervetulleeksi. Se kirjoituskausi.

Kun se uni ei tavoittanutkaan ajatuskoneistoani yhtä nopeasti kuin tavallisesti, niin olipa siitä se hyöty, että jostain ihmeen assosiaatiomössön kätköistä mieleeni avautui yksi uusi kohtaus tulevaan näytelmätekstiini. Se oli niin hauska kohtaus, sangen tragikoomillisella tavalla toki, että taisin jopa hymyillä ääneen. Olisi vain pitänyt kirjoittaa se ylös, niin osaisi yhtä tarkasti jäljentää sen kirjalliseen muotoonsa. Onneksi mielikuvat siitä ovat niin vahvat ja tuo kyseisen näyn hetki niin kirkas (huolimatta siitä, että olin unen ja valveen hämäränhyssyn kehdossa), että hieman kun vaivaudun järkeäni käyttämään niin todennäköisesti jopa onnistun kirjoittamaan sen auki. Ja sitten taas ihmiset kysyvät, ”Mistä sää keksit näitä juttuja?”

En usko siihen, että inspiraatio ja luovat ajatukset syntyvät itsestään. Kyllä niitä täytyy auttaa, usein aika paljonkin. Täytyy houkutella esiin, ohjata alitajunta halutulle taajuudelle käsittelemään juuri jotain tiettyä aihetta. Tehdä ”pesä”, jossa ajatuskoneiston on helpointa toimia tai levätä kun se lepoa tarvitsee taas uutta koitosta varten. On imettävä tietoa jatkuvasti ympäröivästä maailmasta, sen ihmisistä ja ilmiöistä. Imettävä kuin posket sisäänpäin suppuuntuneina informaatiota, jonka voi jalostaa omiin tarkoitusperiinsä.  Siinä mielessä olen ikuinen opiskelija, että suorastaan himoitsen oivalluksen tunnetta ja sitä että saan tutkia ja ihmetellä jotain asiaa. Ja suodattaa pohdintoni tulokset muiden koettavaksi ja jälleen arvioitavaksi ja uudelleen pohdittavaksi. Lapsenomainen kiinnostukseni ihmismieltä kohtaan on loputon työsarkani, sillä haluan ymmärtää, mistä tässä kaikessa ja kaikkeudessa on kyse. Hiljakseen, ihan itsekseen on tullut kasvettua tarkkailevaksi persoonaksi, joka tekee huomioita jatkuvasti ympäröivästä maailmasta. Kiinnostun jostain asiasta tai ilmiöstä, tutkin sitä, luen siitä, kuuntelen radio-ohjelmia, katselen dokumentteja, seurailen ihmisiä. Teen omat tulkintani, romutan ne, vaihdan näkökulmaa, pohdin toiselta ja vielä kolmanneltakin kantilta, rakennan teesini tarkoin juntatulle pohjalle intuition avustaessa järkeäni. Sitten hajotan kaiken vielä kerran ja jaan palaset roolihahmoihin, inhimillistän pohdintoni ja annan niille uuden elämän. Yhdistelen nähtyjä tilanteita, kuultuja sanoja ja puhetapoja, värejä, tunnelmia ja liikkeitä, arkisia ihmiselämiä. Kontekstit vaihtuvat niin että viuhuna käy. Tutkin taas valitsemaani kohdetta, mutta nyt sillä on persoonia, keksittyjä ihmiselämiä, joiden kautta suodattaa, oppia ja opettaa. Ja aikanaan se kaikki siirtyy näyttämölle nähtäväksi, siinä hetkessä todeksi. Henkilöhahmot ja tapahtumat toimivat tutkimuskohteena jälleen. On kuin olisi tehnyt väitöskirjan ja sitten se arvioidaan -hylätään tai hyväksytään, se innoittaa runsaaseen keskusteluun tai se parhaimmassa tapauksessa tyhjentää niin, ettei sanoin pysty arvioimaan sen vaikutuksia.

Luova mieli yhdistelee asioita jatkuvasti yli rajojen ja tekee töitä sen eteen, että pystyisi tekemään oman tulkintansa kokemastaan. Eikä se luovuus tarkoita sitä, että on yhtä kuin taiteilija. Kaikilla on avaimet luovuuteen ja mielikuvituksen rajattomaan hyödyntämiseen, on vain eri asia kuka niillä avaimillaan aukoo ovia maailmoihin. Minä olen valinnut elämäntavan, jossa ovet ovat jo sepposen selällään ja avaimet killuvat siellä missä kaislikko suhisee ja pippuri kasvaa.

Sieltäköhän ne minun jututkin sitten ovat peräisin?
– Viljanen

”Ooksää aina ollu tommonen?”

Sitä usein itsekin on havahtunut pohdiskelemaan, että kuinka kummassa on jossain elämän vaiheessa alkanut käyttää erilaisia taiteen keinoja tutkimisen välineenä. Ja nimenomaan tutkimisen, sillä en välttämättä ensisijaisesti koe toteuttavani ilmaisullisia tarpeitani esimerkiksi kirjoittaessani. Kaikki on vain suurta tutkimusmatkaa ja seikkailua erilaisten ilmiöiden ja ihmiskohtaloiden seassa. Mutta milloin olen sitten ajautunut tähän hämäläisen tutkimusretkeilijän rooliin?

Muistan olleeni ala-asteen neljännellä luokalla, kun jo ajasta ikuisuuteen siirtynyt popin kuningas Michael Jackson oli suuri suosikkini sekä esiintyjänä, että laulajana. Joka ikinen musiikkivideo tapitettiin silmämuna kovana ja pitihän niitä tanssiliikkeitäkin opetella. Erityisesti konserttitaltioinnit olivat minulle kultaakin kalliimpia ja niitä muutamia jaksoin tuijottaa alusta loppuun ja taas lopusta alkuun. Opin sen mitä tarkoittaa rytmi esityksessä, sillä Jacksonin Michaelin vertaista rytmi- ja tempokikkailijaa tuskin on toista maa päällään kantanut. Ja se teatraalisuus. Voi veljet. Ei ihme, että olin nauliintunut ruutuun kiinni. Muistan että koulussa meillä oli jonkinlainen maailman kulttuureita juhlistava päivä, oikein juhlakin liikuntasalissa. Olisiko ollut YK:n päivä. Oli erilaisia esityksiä näyttämöllä ja kaikki oppilaat istuivat salin lattialla, lauloivat kun oli yhteislaulua ja niin edelleen. Enää en muista soitettiinko siellä johonkin esitykseen liittyen Man in the mirror, Black or white tai peräti Heal the world, mutta sen muistan elävästi kun aloin luoda mielessäni selkeää näyttämökuvaa lavalle. Valotilanne kylmä ja kliininen, hieman savua (kylmäsavukoneesta toki, näyttää kivalta kun se lilluu pitkin lattianrajaa), alussa valot saa tehdä jyrkät varjot. Suunnataan spotit ylhäältä. Tyhjä näyttämö. Sitten äänimaisemointia – raskaita, laahaavia ääniä, voimakasta bassoa, niistä muodostuisi hiljalleen pulssin omainen, kiihtyvä rytmi. Sitten pyrotekniikka! Etualalta ensin kaksi lieskaa kohtisuoraa ylöspäin, sitten reunempaa taas kaksi ja lopulta ainakin kuusi lieskaa. Sitten sen näyttämön pitikin jo näyttää siltä kuin se olisi ilmiliekeissä ja takaa ilmestyvä tanssiryhmä tanssisi kuin tulessa. Senkin koreografian näin silmieni edessä ja muistan kuinka adrenaliini jyskytti päässä asti. Tunsin valtavaa tarvetta luoda tilanne oikeasti. Ja mielellään jopa esiintyä itsekin. (Olisi tullut muuten kalliiksi se show…)

Olin kuin transsissa pitkän aikaa tämän päänsisäisen esitykseni jälkeen ja muistan kuinka suorastaan vapisin. Senkin muistan, että koulun hammaslääkäriin menin suoraan sen juhlatilaisuuden jälkeen. Revittiin irti hammas. Silloin en pelännyt niin paljoa kuin tavallisesti, sillä mietin vain kuinka erehdyttävästi Michael Jacksonia muistuttava hahmo olisi esiintynyt minun ohjaamassa showssa ala-asteen jumppasalissa.

Ala-asteella muutenkin valtavasta ujoudesta huolimatta ajauduin teatterin maailmaan. Meillä oli kaveriporukka, jonka voimin esitimme omalle luokalle jos jonkinmoisia juttuja. Niissä taisin olla jopa hyväkin, ainakin minulle naurettiin. Mutta koulun lukuvuosien päätösjuhlissa en juuri edennyt kuunsädettä suurempaan rooliin. Se ujous taisi vaikuttaa siihen seikkaan vahvasti. Sainpa silti hetkittäin loistaa niissä omissa tuotannoissa, jotka tokikin olivat kosolti parempia kuin opettajakunnan kirjoittamat koulunäytelmät. En yhdenkään käsikirjoituksesta pitänyt, mielestäni ne olivat lapsellisia eivätkä toimineet.

Koska suorastaan kärsin ujoudesta lapsena, en työntänyt itseäni esille sen koommin. Vetäydyin isommassa porukassa helposti oman pääni sisälle (taidan yhäkin tehdä niin). Tutussa kaveriporukassa taas minusta puhkesi esiin melkoinen koomikko ja jopa nautin siitä pienestä esiintymisestä, jos sitä sellaiseksi voi kutsua. Muutoin olen kyllä aina ollut perusluonteeltani ajatuksiini vaipuva, ihmettelevä ja kummasteleva tutkimusretkeilijä. En niin valtavan rämäpäinenkään välttämättä, vaan enemmän harkitseva ja asioita monelta kantilta arvioiva ajattelija. Siltikään en ole mikään varsinainen lukutoukka ollut tai tylsäkään. Mutta se mielikuvituksellinen ja runsas päänsisäinen elämä on houkuttanut usein paljon enemmän kuin päätä pahkaa toimiminen. On tuntunut, että sanottavaa on niin paljon, etten osaa puhua niitä auki. Että pitää näyttää ja saada ihmiset ymmärtämään.

Jossain teini-iän paikkeilla se tarve näyttämiseen onkin käsittääkseni vahvistunut siinä määrin, että hurahdin teatterin tekemiseen todenteolla. Kirjoitin paljon laulunsanoja (toki englanniksi, koska se oli cool) ja mielessäni kuvittelin ne esitetyksikin usein. Näyttelin aktiivisesti ja aloin kasvattaa omaa esiintyjäpersoonaani hiljalleen. Tajusin, että maailmassa on niin paljon asioita, jotka ovat nähdyksi ja kuulluksi tulemisen arvoisia, ja että minulla on jokin sisäsyntyinen velvollisuus tuoda niitä esiin. Tavalla tai toisella, keinolla millä hyvänsä. Erityisesti lukioikäisenä suuri osa ajastani luokkahuoneen takapulpetissa kuluikin joko ystävieni viihdyttämiseen tai harhaileviin ajatuksiini. Otsa kurtussa ja katse ikkunasta pihalle, muuta maailmaa näkemättä. Pyörittelin sitä kuinka voi maailmassa asua lapsia kaduilla ja miksi minulla on koti, miksi ihmiset kohtelevat toisiaan niin huonosti ja miksi erilaiset murteet ja kielet vaikuttavat siihen millaiseksi me arvioimme toisen ihmisen. Miksi hengitys kuulostaa kauniilta ja voisiko olla esitys, jossa on tyhjä näyttämö, hieman usvaa ja pieni keltainen valo (ehkä hehkulamppu) ja äänentoistosta kuuluisi vain erilaisia hengitysääniä. Että samaistuuko katsoja koko fysiikallaan kuultavaan hengitysääneen, rauhottuisi kun ääni on rauhallinen, kiihtyisi ja hengittäisi samaan tahtiin kiivaan ja katkonaisen hengityksen kanssa. Mitä sitten tapahtuisi, jos se valokin välkkyisi ja lopulta sammuisi – esitys olisi ohi. Mitä tapahtuisi?

Sisälläni lienee aina asunut tuo utelias tutkimusmatkailija, joka on vain sattuman (?) oikusta valinnut ilmaisukanavakseen teatterin keinot sekä enenevissä määrin kirjallisen maailman.

Että niin. Kai sitä on aina sitten ollut tällainen.

Terveisin,

Viljanen

”Mitä sun päässäs pyörii?”

Usein olen kanssaihmisteni ja tuntemattomienkin ihmisolentojen suusta kuullut otsakkeena olevan kysymyksen. Usein hämmästyneen katsannon säestämänä, toisinaan liikutuksen kyynelten tahi remakan naurun keralla. Pitkään pohdittuani päätinkin alkaa julkisesti aukoa päätäni ja kertoa, mitä kaikkea tarpeellista ja varsinkin tarpeetonta liikkuu tällaisen elämäntapateatteritaiteilijan mutkikkaassa mielessä. Sillä paljonhan siellä nupin sisällä tapahtuu.

Olen mitä nöyrimmin otettu tuosta Taiteilija Viljanen lempinimestäni, jolla jotkut minua leikkisästi kutsuvat. Olen sen ottanut omakseni, vaikkakaan en Mämmilä-sarjakuvan kuvataiteilija Teuvo Viljaseen muuten koe samaistuvani. Enkä vielä(kään) tiedä olenko taiteilija varsinaisesti, ehkäpä enemmän ajatustyöläinen. Ajattelija, joka tuo pohdintonsa ja tutkimisen kohteensa muiden kanssaeläjien nähtäväksi/koettavaksi pääosin teatterin keinoin.

Tämä blogi tulee sisältämään ajatelmia ja pohdintoja siitä mitä on teatterin tekeminen niin ammatti- kuin harrastajakentällä, mitä on ohjaajan ja käsikirjoittajan yksinäisyys, mistä luovuus kumpuaa ja omasta suhteestani niin sanottuun korkeakulttuuriin. Saatanpa tutkailla myöskin minäkuvaani, maailman ilmiöitä ja omaa tehtävääni tässä kaikessa ja kaikkeudessa.

Kivaa on se, että poikkesit lukaisemaan ja erityisen kivaa, jos olet yleisestikin ja jatkossa poikkeava.

Terveisin,

Viljanen