25.8.2015
Sitä usein itsekin on havahtunut pohdiskelemaan, että kuinka kummassa on jossain elämän vaiheessa alkanut käyttää erilaisia taiteen keinoja tutkimisen välineenä. Ja nimenomaan tutkimisen, sillä en välttämättä ensisijaisesti koe toteuttavani ilmaisullisia tarpeitani esimerkiksi kirjoittaessani. Kaikki on vain suurta tutkimusmatkaa ja seikkailua erilaisten ilmiöiden ja ihmiskohtaloiden seassa. Mutta milloin olen sitten ajautunut tähän hämäläisen tutkimusretkeilijän rooliin?
On tuntunut, että sanottavaa on niin paljon, etten osaa puhua niitä auki. Että pitää näyttää ja saada ihmiset ymmärtämään.
Muistan olleeni ala-asteen neljännellä luokalla, kun jo ajasta ikuisuuteen siirtynyt popin kuningas Michael Jackson oli suuri suosikkini sekä esiintyjänä, että laulajana. Joka ikinen musiikkivideo tapitettiin silmämuna kovana ja pitihän niitä tanssiliikkeitäkin opetella. Erityisesti konserttitaltioinnit olivat minulle kultaakin kalliimpia ja niitä muutamia jaksoin tuijottaa alusta loppuun ja taas lopusta alkuun. Opin sen mitä tarkoittaa rytmi esityksessä, sillä Jacksonin Michaelin vertaista rytmi- ja tempokikkailijaa tuskin on toista maa päällään kantanut. Ja se teatraalisuus. Voi veljet. Ei ihme, että olin nauliintunut ruutuun kiinni. Muistan että koulussa meillä oli jonkinlainen maailman kulttuureita juhlistava päivä, oikein juhlakin liikuntasalissa. Olisiko ollut YK:n päivä. Oli erilaisia esityksiä näyttämöllä ja kaikki oppilaat istuivat salin lattialla, lauloivat kun oli yhteislaulua ja niin edelleen. Enää en muista soitettiinko siellä johonkin esitykseen liittyen Man in the mirror, Black or white tai peräti Heal the world, mutta sen muistan elävästi kun aloin luoda mielessäni selkeää näyttämökuvaa lavalle. Valotilanne kylmä ja kliininen, hieman savua (kylmäsavukoneesta toki, näyttää kivalta kun se lilluu pitkin lattianrajaa), alussa valot saa tehdä jyrkät varjot. Suunnataan spotit ylhäältä. Tyhjä näyttämö. Sitten äänimaisemointia – raskaita, laahaavia ääniä, voimakasta bassoa, niistä muodostuisi hiljalleen pulssin omainen, kiihtyvä rytmi. Sitten pyrotekniikka! Etualalta ensin kaksi lieskaa kohtisuoraa ylöspäin, sitten reunempaa taas kaksi ja lopulta ainakin kuusi lieskaa. Sitten sen näyttämön pitikin jo näyttää siltä kuin se olisi ilmiliekeissä ja takaa ilmestyvä tanssiryhmä tanssisi kuin tulessa. Senkin koreografian näin silmieni edessä ja muistan kuinka adrenaliini jyskytti päässä asti. Tunsin valtavaa tarvetta luoda tilanne oikeasti. Ja mielellään jopa esiintyä itsekin. (Olisi tullut muuten kalliiksi se show…)
Olin kuin transsissa pitkän aikaa tämän päänsisäisen esitykseni jälkeen ja muistan kuinka suorastaan vapisin. Senkin muistan, että koulun hammaslääkäriin menin suoraan sen juhlatilaisuuden jälkeen. Revittiin irti hammas. Silloin en pelännyt niin paljoa kuin tavallisesti, sillä mietin vain kuinka erehdyttävästi Michael Jacksonia muistuttava hahmo olisi esiintynyt minun ohjaamassa showssa ala-asteen jumppasalissa.
Ala-asteella muutenkin valtavasta ujoudesta huolimatta ajauduin teatterin maailmaan. Meillä oli kaveriporukka, jonka voimin esitimme omalle luokalle jos jonkinmoisia juttuja. Niissä taisin olla jopa hyväkin, ainakin minulle naurettiin. Mutta koulun lukuvuosien päätösjuhlissa en juuri edennyt kuunsädettä suurempaan rooliin. Se ujous taisi vaikuttaa siihen seikkaan vahvasti. Sainpa silti hetkittäin loistaa niissä omissa tuotannoissa, jotka tokikin olivat kosolti parempia kuin opettajakunnan kirjoittamat koulunäytelmät. En yhdenkään käsikirjoituksesta pitänyt, mielestäni ne olivat lapsellisia eivätkä toimineet.
Koska suorastaan kärsin ujoudesta lapsena, en työntänyt itseäni esille sen koommin. Vetäydyin isommassa porukassa helposti oman pääni sisälle (taidan yhäkin tehdä niin). Tutussa kaveriporukassa taas minusta puhkesi esiin melkoinen koomikko ja jopa nautin siitä pienestä esiintymisestä, jos sitä sellaiseksi voi kutsua. Muutoin olen kyllä aina ollut perusluonteeltani ajatuksiini vaipuva, ihmettelevä ja kummasteleva tutkimusretkeilijä. En niin valtavan rämäpäinenkään välttämättä, vaan enemmän harkitseva ja asioita monelta kantilta arvioiva ajattelija. Siltikään en ole mikään varsinainen lukutoukka ollut tai tylsäkään. Mutta se mielikuvituksellinen ja runsas päänsisäinen elämä on houkuttanut usein paljon enemmän kuin päätä pahkaa toimiminen. On tuntunut, että sanottavaa on niin paljon, etten osaa puhua niitä auki. Että pitää näyttää ja saada ihmiset ymmärtämään.
Jossain teini-iän paikkeilla se tarve näyttämiseen onkin käsittääkseni vahvistunut siinä määrin, että hurahdin teatterin tekemiseen todenteolla. Kirjoitin paljon laulunsanoja (toki englanniksi, koska se oli cool) ja mielessäni kuvittelin ne esitetyksikin usein. Näyttelin aktiivisesti ja aloin kasvattaa omaa esiintyjäpersoonaani hiljalleen. Tajusin, että maailmassa on niin paljon asioita, jotka ovat nähdyksi ja kuulluksi tulemisen arvoisia, ja että minulla on jokin sisäsyntyinen velvollisuus tuoda niitä esiin. Tavalla tai toisella, keinolla millä hyvänsä. Erityisesti lukioikäisenä suuri osa ajastani luokkahuoneen takapulpetissa kuluikin joko ystävieni viihdyttämiseen tai harhaileviin ajatuksiini. Otsa kurtussa ja katse ikkunasta pihalle, muuta maailmaa näkemättä. Pyörittelin sitä kuinka voi maailmassa asua lapsia kaduilla ja miksi minulla on koti, miksi ihmiset kohtelevat toisiaan niin huonosti ja miksi erilaiset murteet ja kielet vaikuttavat siihen millaiseksi me arvioimme toisen ihmisen. Miksi hengitys kuulostaa kauniilta ja voisiko olla esitys, jossa on tyhjä näyttämö, hieman usvaa ja pieni keltainen valo (ehkä hehkulamppu) ja äänentoistosta kuuluisi vain erilaisia hengitysääniä. Että samaistuuko katsoja koko fysiikallaan kuultavaan hengitysääneen, rauhottuisi kun ääni on rauhallinen, kiihtyisi ja hengittäisi samaan tahtiin kiivaan ja katkonaisen hengityksen kanssa. Mitä sitten tapahtuisi, jos se valokin välkkyisi ja lopulta sammuisi – esitys olisi ohi. Mitä tapahtuisi?
Sisälläni lienee aina asunut tuo utelias tutkimusmatkailija, joka on vain sattuman (?) oikusta valinnut ilmaisukanavakseen teatterin keinot sekä enenevissä määrin kirjallisen maailman.
Että niin. Kai sitä on aina sitten ollut tällainen.
Taiteilija Viljanen 
Tämäpä oli erityisen kiehtova kertomus siitä, miten kaikki Taiteilija Viljasen päässä alkoi. Kaunista tekstiä. Tuli sellainen olo, että nyt ollaan hyvin henkilökohtaisella, yksityisellä tasolla. Upeaa, että jaoit sen. Huomaan, että ohjaaja/käsikirjoittajan sisäinen maailma eroaa todella suuresti omasta sisäisestä maailmastani. Oma tapani käsitellä ja suunnitella asioita on hyvin hetkessä ja puheessa kiinni. Keskustelu ohjaa omaa ajatteluani, ei niinkään että ajattelu ohjaisi keskustelua. 😉 Siis puhun ennen kuin ajattelen. (Ei niin ihailtava ominaisuus aina ja johtaa usein hankaliin tilanteisiin, kun ilmaisu ei osu kohdalleen.) Mutta tämä pisti miettimään, että pitäisikö tutkia sitä omaa sisäistä maailmaansa hieman tarkemmin… Tekis meille kaikille hyvä.
TykkääTykkää