18.9.2015
Tuntui siltä kuin olisin saanut yllättävän rahallisen tunnustuspalkinnon, vaikka tosiasiassa sain sienipiirakkaa, kahvia ja itse kasvatettuja tomaatteja.
Olin tällä viikolla iltapäivähveilla erään teatterialan taiteilijan mökillä. Puhuttiin teatterista, elämästä ja kuolemasta, siitä kuinka eläimet tekevät meistä parempia ihmisiä ja siitä kuinka välttämätöntä taide ja kulttuurit ovat, vaikkakaan eihän niistä mieluusti juuri mitään maksettaisi. Ihmeteltiin sitä ajatusmallia, jonka mukaan valitettavan moni kanssaeliömuotomme ei pidä tätä kutsumusalaa ”oikeana työnä”. Usein sille on annettu kivan harrastuksen ja elämäntavan viitta, mutta kuinka moni oikeasti ajattelee, että sillä pitäisi vähän niinkuin saada leivän päälle muutakin kuin se ylähuuli.
”Tulisiksä ohjaan meille tämmösen pikkujutun? Harjotukset olis sillai kolmesti viikossa, kestäiskö ne ny pari tuntia ja eihän meillä tää väki mitää näyttelijöitä sillai oo, mutta haluis oppia hirveesti ja kun sä oot niin hyvä opettaan. Toi rahapuoli onki sitte vähä… Että ei me paljoo pystytä maksaan. Mutta kun sää oot niin kamalan hyvä ja toi porukka niin sua toivois. Olis kyllä tosi kiva kun pääsisit.”
Niin. No mitäs siihen sanoo ihminen, joka on vähän turhan pehmeä toisinaan. Että sitä osaamista kyllä arvostetaan, mutta siitä ei välttämättä olla valmiita maksamaan. Personal trainer voi pyytää melkoisia summia valmennustunneistaan ja kaikesta oheismateriaalista, mutta jos olet tekijä kulttuurialalla voi vastaanotto kohtuulliselle palkkiolle olla jopa tympeä.
Kirjallisuutta muodossa tahi toisessa käyttää sitäkin jokainen pitkin elämäänsä. Kirjailijat naputtavat tekstiä sormet sauhuten, mutta jos et sattumalta saa teoksestasi suuren luokan hittiä, niin vuositulosi pelkällä kirjailijuudella yltävät keskimäärin vajaaseen kolmeen tuhanteen euroon. Että pitäisi vaan mieluusti elää sillä taiteen palolla sitten, jos ajatuksena on elättää itsensä vain yhtä homma tekemällä.
Totuus lienee se, ettei tässä maassa/maailmassa juuri ole taidealan ihmisiä, jotka eivät puurtaisi monessa muussa hommassa yhtä aikaa ja keräisi sitä elantoaan pienistä puroista. Vaan siltikin… Tämä ala on minun valintani. Hulluuttahan se on. Heittäytyä nyt tieten tahtoen tosielämän Don Quijoteksi ja taistella tuulimyllyjä vastaan vaahto suupielistä roiskuen. Teen duunarihommia, kirjoitan, ohjaan, esiinnyn, valmennan, opetan, myyn omia kirjallisia tuotteitani – kai ne kauppansa joskus tekevät nekin.
Se taiteilija, jonka luona olin kahvittelemassa valoi minuun runsaasti uskoa. Jo pelkillä omilla tarinoillaan työelämänsä varrelta ja sillä kuinka hän haluaa antaa tukensa minun työlleni. Se tuntui siltä kuin olisin saanut yllättävän rahallisen tunnustuspalkinnon, vaikka tosiasiassa sain sienipiirakkaa, kahvia ja itse kasvatettuja tomaatteja. Sekä katseen hiljaisuudessa, jonka jälkeen hän totesi kuin nuijalla kopauttaen,
”Sun täytyy saada jatkaa tota. Sulla on niin paljon annettavaa.”
Taiteilija Viljanen 