Siitä yksinäisyydestä

26.5.2016

Tunnustan olevani henkinen erakko. Nautin siitä, että saan velloa ajatelmissani ja maailmoissani ihan hiljaa. Tempautua omaan mieleni rakentamaan salaiseen Narniaan, josta kukaan muu ei tiedä ennen kuin olen valmis tuomaan sieltä tarinoita. Siinä missä rakastan tarinoiden yksinäistä luomista, rakastan niiden jakamistakin. Sitä ensin kehrää kuin kultaista lankaa jossain kätkössänsä ja sitten kun lankakerä on siinä hyppysissä valmiina voikin jo vähän hymyilläkin ja kertoa julkisesti, mitä siitä tulee. Mutta se vaatii aina sen kätköilyn ja salassa ajattelun alleen.

”Olen kätkö, enkä pelkää löytävätkö.”

 Niin totesi aikoinaan Viidan Laurikin.

Kanssaeläjien kiinnostus näitä kätkössä kehräytyviä ajatuksia ja tarinoita kohtaan on suloinen asia. Ihminen janoaa tarinoita ja se, joka niitä osaa kertoa on loputtoman kiinnostava. Olipa kyse musiikista, kuvataiteesta, elokuvista, teatterista, kirjoista tai mistä tahansa tarinan kerronnan välineestä, niin uteliaisuus nykii rytmisesti sen ympärillä kuin hattivatit ukkosella. Niin se systeemi toimii. Ja niin tarinat kulkevat eteenpäin. 

Mutta se mitä tapahtuu siellä kätkössä, kehrätessä sitä kultaista lankaa, on lähes yhtä suuri uteliaisuuden kohde kuin itse tarina. Mitä se yksin jurottava taiteilija ajattelee, juoko viiniä, kuunteleeko musiikkia. Onko se oikeasti ihan kokonaan yksin. Eikö se nyt edes vähän voisi kertoa, että mitä se tällä hetkellä tekee. Kun ei se oikein puhu mitään. Mitä sen päässä oikein liikkuu?

Raotan omaa kätköäni ja kerron, että kadulla kävellessäni kuulen usein yhtä aikaa ihmisten puheen liplatuksen, liikenteen äänet ja kaiken ympärillä olevan. Äänet sinkoilevat ympäriinsä, kuullut lauseet poukkoilevat ylös alas, kunnes huomio kiinnittyy johonkin niistä ja yritän tallentaa sen välittömästi kovalevylleni. Seuraan miten ihmishahmot liikkuvat, minkä värinen ilma on tänään ja onko väri samanlainen kuin se, miltä se kuulostaa. Miten talvi ja kesä poikkeavat toisistaan äänien perusteella ja miksi polkupyörä kuulostaa paljon iloisemmalta kesällä. Polkupyörä. Ohi meni muuten hetki sitten aika rehvakkaasti ilman käsiä ajava nuori mies musiikkia kuunnellen. Hienosti se sukkuloi pitkin ihmisvilinää. Mutta entäpä se vanha rouva, joka alkuviikosta ylitti tien liikennevaloissa! Minä autossani ja hän ajoi pyöränsä yli risteyksen jännästi etukenossa. Sillähän ei ollut oikeaa kättä! Oli vain tynkä, joka päättyi noin puoleen väliin käsivartta. Sillä oli määrätietoinen katse ja harmaantuvat lyhyt hiukset eikä pyörässä vaihteita. Varmaan melkoinen sisupussi. Miltähän kuulostaa sen puheääni, minnekähän se oli menossa. Pakko kirjoittaa ylös tämä havainto, etten unohda. Siinä on tarina alku. Syke on suhteellisen korkea ja omat ajatukset ovat melkoisessa ristiaallokossa, hakkaavat toisiaan vasten. Keksin jonkun tarinan aihion, kehittelen sitä, liitän siihen äänimaisemia ja kuvia. Ai että kuinka siitä tuleekin hieno!

”Mitä sää ny mietit?”

Tosiaan . Minullahan on tässä ollut ihan seuralainenkin. Nyt pitäisi selittää, että mitä mietin. Vastaan, ”emmitään”. On vaikea selittää mitä juuri tapahtui noin kolmen minuutin aikana, kun eksyin omaan kätkööni. Ärsykkeitä ja tarinoita maailma pullollaan, ne vain ottavat vallan joskus ja sitä häviää tästä todellisuudesta hetkeksi. Erakoituu sosiaalisessa kanssakäymistilanteessa. Tähän yksinäisyyden lajiin tarvitaan toisia ihmisiä olemaan läsnä maailmassa ja ympärillä, mutta ne läheisimmät saattavat jäädä pönöttämään kysymysmerkin muotoisina, kun eivät ymmärrä, mhin minä juuri katosin. Onneksi tulen aina kuitenkin takaisin ja kerron tarinan, kun se on valmiiksi kehrätty.

Luominen vaatii aikaa, hiljaisuutta ja kärsivällisyyttä. Uteliaat katseet ja odottavat naamat voivat joskus ahdistaa. Kun ei vain osaa vielä kertoa, mitä kätkössä tapahtuu. Eikä sinne halua päästää aina ketään, onhan se myöskin turvasatama. Siellä ei kukaan arvostele eikä kukaan odota mitään. Siellä palaa sammumaton nuotiotuli, jonka ympärille kaikki tallennetut näyt, äänet, tunteet, liikkeet ja maut, hajut, itkut ja halut ovat kerääntyneinä. Kaikki on kuin muovailuvahaa, sopivan notkeaa muovailtavaksi ja ihailtavaksi. Yksin minä saan kätkössäni leikkiä, eikä kukaan siellä sano, että ”eimuutentuleonnistumaantoi.” Yksin minä saan päättää senkin. Eikä jokaisesta muovailuvahaklöntistä tule sellaista, jota voisi kenelle tahansa hattivatille esitellä. Joskus on vain tarpeellista päästä tutkimaan ja muovailemaan, kehräämään vaikka pieniä langanpätkiä, joita voi tarpeen tullen solmia toisiinsa kiinni, että ymmärtäisi itseään ja tätä konkreettista maailmaa. On tarpeellista kerätä materiaalia sinne kätköön, Narniaan, salaiseen maailmaansa ja istua yksin nuotiolla.

”Mää tallennan.” sanon usein ääneen silloin kun haluan viedä jonkun hetken muistikuvaksi sinne, missä teen tarinoita. Siellä onkin tavaraa jo aika paljon ja kaikki tärkeimmät löytyvät aina sieltä. Mutta kätkössä on oltava yksin ja se tila on herkkä. Ulkoinen paine saa sen seinät paksuuntumaan, kun toisaalta toivoisi seinien olevan kirkasta lasia. Kun hattivatteja alkaa olla ympärillä liikaa ja ilma on sähköstä ja odotuksesta sakeana, niin lasit tummuvat. Mutta ympäristön ymmärtäväisyys ja paineettomuus pitävät seinät kirkkaina niin, että taivaankannen värit pääsevät sisään. Eikä silloin pelkää yhtään, että löytävätkö. Siellä minä olen kehräämässä tai muovailemassa sammumattoman nuotion äärellä, hiukset sotkussa ja kahvikuppi kädessä, ylisuuri harmaa neulepaita päällä rötköttäen. Mutisen, huokailen ja tuhahtelen. Tuijotan milloin tuleen, milloin taivaalle. Jos kohtaan kristallilasiseinän läpi lämpimän, hiljaisen hyväksyvän katseesi, hymyilen minä takaisin ja heilautan ilmassa muovailuvahaklönttiäni. Ehkä jopa ylpeänä.