Kolumni

Kolumni

Päämääränä tarina


Ei kommentteja

Nokian Uutiset 21.7.2020

Kaikkeen sitä tuleekin ryhdyttyä ja löydettyä itsensä ja lajitoverinsa mitä kummallisemmista tilanteista. Usein vapaaehtoisesti, silkasta tekemisen riemusta ja rakkaudesta lajiin. Kiintotähtenä aina jokin visio, tarina, joka ansaitsee tulla kerrotuksi.

Hyvä tarina ei vaadi valtavia summia rahaa tullakseen tulkituksi mieleenpainuvasti eikä se vaadi juuri tietynlaista ympäristöä tullakseen kuulluksi. Se, mitä se eniten tarvitsee on kertojat, jotka tekevät kaikkensa sen eteen, että tarina saisi tulla eläväksi –  sana lihaksi.

Lajitoverini, joita teatteriperheeksenikin suurella lämmöllä ja rakkaudella kutsun, ovat kerrassaan mainioita olentoja monenkirjavuudessaan ja avarakatseisuudessaan ja jokaiselle heistä on tärkeää saada olla osa tarinaa. Jokainen heistä tekee suurella antaumuksella töitä sen eteen, että oppisi tulkitsemaan ja ymmärtämään ihmistä entistäkin paremmin, ja ennen kaikkea, jotta oppisi tarinoiden kautta ymmärtämään elämää kaikessa kirjossaan. 

Tällä kertaa nuo rakkaat paikalliset lajitoverini ovat uuden haasteen edessä opetellessaan kertomaan tarinaa elokuvan keinoin, täysin ulkona totutusta ja tutusta tavasta tehdä. Yleisö ei ole läsnä reagoimassa ja elämässä tilannetta yhdessä näyttelijän kanssa, vaan odottaa tulevaisuudessa. Kerronta pätkii, kohtaukset eivät mene kerralla purkkiin, vaan pitää jaksaa olla tietynlainen osa tarinaa tietynlaisella intensiteetillä uudestaan ja uudestaan. Niin monta kertaa, kunnes kaikki osaset ovat kohdallaan ja muuttuvat tekijät stabiileja. 

Ja niitä muuttuvia tekijöitäkin on työrooleissa huima määrä aina kameramiehestä tarpeistoon ja siitä jälleen puvustajaan, puhumattakaan järjestäjistä, maskeeraajista, valaisijoista, ohjaajista ja käsikirjoittajista.

Lienee sanomattakin selvää, että onnistumisen edellytys on saumaton yhteistyö ja luja tahto päästä maaliin asti. Polttava halu kertoa tarina, noudattaa visiota ja yhteistä päämäärää siitäkin huolimatta, että aikataulut puskevat päälle ja olo on oman osaamisen suhteen toisinaan epävarma olipa sitten kameran edessä tai takana. Vaan juurikin siinä osaamisen ja uskaltamisen rajapinnalla on esittävän taiteen ainutkertainen kauneus: 

Kun uskoo tarinaan tarpeeksi väkevästi ja antaa sille kaiken sen mitä itsessä on ammennettavaa, katsoja muistaa tarinan ikuisesti. 

Kolumni

Harrastukaamme ylpeinä!


Ei kommentteja

Nokian Uutiset 31.3.2020

Yllättävästi ja varsin äkisti lisääntynyt vapaa-aika on nostanut erilaiset aktiviteetit ja mielenkiinnon kohteet korkeaan arvoon. Kerrankin on kosolti aikaa toteuttaa itseään mielekkäillä tavoilla, jotka ehkä ovat jääneet arjen kiireen jalkoihin. Myöskin ymmärrys ja arvostus erityisesti kulttuuriharrastuksia kohtaan on noussut suorastaan räjähdysmäisesti, mistä toki luovan alan aktiivina olen erityisen mielissäni.

Ihmiselle on äärimmäisen tärkeää harrastaa jotain sellaista, josta saa mielihyvää ja sopivassa suhteessa haasteita ja onnistumisen kokemuksia. Harrastus on monelle henkireikä ja elämäntapa, johon usein identifioidutaan vahvasti. Tuo vitaliteettia lisäävä tekeminen kun tekee nimittäin hartaaksi, kohotetuksi aivan erityisellä tavalla. Etymologisesti syvemmin tarkasteltuna ollaan siis antaumuksellisen, syvästi kunnioittavan, vakavasti otettavan ja vaivannäköä kaihtamattoman tekemisen äärellä. Kun pääsee uppoutumaan itselle tärkeän harrastuksen pariin, lähentyy parhaimmassa tapauksessa oman sisimpänsä kanssa niin vahvasti, että kokee korkean flow-tilan huuman, jolloin aika lakkaa olemasta ja jäljellä on vain omistautunut tekeminen.

Harrastus syvimmillään on siis jotain sellaista, mikä muovaa meitä ihmisinä ja vuorovaikutuksellisina toimijoina. Se kuinka ympäristö suhtautuu erilaisiin harrastuksiin ei sekään ole mitenkään vähäpätöinen seikka. Arvostaminen ja positiivisen palautteen antaminen tukee aina harrastuksen ylläpitämistä ja sen asettamissa opin kohdissa jaksamista. Haasteet tuskastuttavat välillä, mutta turhautuminen on onnistumisen tunnehinta ja välillä se tulee maksettua oikein korkojen kanssa. Vaan voi, mikä euforia, kun onnistumisen hetki viimein koittaa! Siihen vielä lisäksi ympärillä olevien ihmisten kannustava tuki, niin ei paremmasta väliä. Kyllä on kohotettu ja harrastunut olo!

Koska jonkin asian intohimoinen harrastaminen on usein myös herkkä identiteettiasia, niin on olemassa eräs termi, joka ulkoapäin kuultuna nostaa helposti niskavillat pystyyn vakavissaan olevalla tekijäihmisellä:

Harrastelija.

Liekö mitään muuta pientä sanaa, jolla itselle tärkeän harrastuksen kvalitatiivinen arvo lasketaan pintapuoliseksi sinnepäin tekemiseksi, johon ei aikaakaan tuhrata niin paljoa. Erityisesti teatteriväen kanssa suosittelen olemaan äärivarovainen tämän termin käyttämisen suhteen ja suurella todennäköisyydellä myös intensiivisten kamppailulajien harrastajat saattavat kokea nopean mielen nyrjähdyksen.

Olkaamme siis ylpeitä vapaa-ajan viettotavoistamme ja antakaamme toisillemme positiivista tunnustusta määrätietoisesta kohottautumisesta!

Photo by Rakicevic Nenad on Pexels.com
Kolumni

Luovuuden nostatus on välillä melkoinen savotta


Ei kommentteja

Nokian Uutiset, 20.2.2020

On se välillä melkoinen savotta saada aikaan sellainen tila, jossa luovuus pääsee kukoistamaan ja ideat sinkoilemaan. Tilalla tarkoitan sekä henkistä olotilaa sekä sitä tässä todellisuudessa kiinni olevaa, käsin kosketeltavaa paikkaa. Kyllä sitä aatosta jaloa joskus saa totisesti houkutella esiin kaikenlaisilla menetelmillä ja hokkuspokkuksilla, sillä arjesta humisevaa päätä voi olla työlästä hiljentää.

Itselläni toimii liki sadan prosentin varmuudella rituaali, johon kuuluu lämmin suihku kynttilänvalossa, iso kuppi kahvia (luomisprosessin intensiteetistä riippuen voi mennä koko pannukin), rauhallinen taustamusiikki ilman laulua ja esteettisesti miellyttävä, siisti koti. Näistä jälkimmäinen on tällaiselle herkkäaistiselle yllättävän tärkeäkin tekijä niiden luovuuden kukkasten  esiin houkuttelemisessa. Usein luomistyöhön tähtäävä rituaalini alkaakin ensin konkreettisen tilan työstämisellä (sanotaan myös arkikielessä siivoamiseksi), jonka aikana annan itselleni luvan hiljalleen päästää irti aivoja kuormittavasta huminasta. Lipsahtaa toisinaan jonnekin meditatiivisen siivoamisen puolelle, vaan sekös suloinen tunne onkin, kun havahtuu imurointitranssistaan huomaamaan kodin olevan miellyttävyyden ytimessä. Ja sitten se ansaittu suihku, jossa viimeisetkin aivohuminat huuhtaistaan viemäriin rauhallisen musiikin soidessa taustalla kynttilöiden valaisemassa kylpyhuoneessa. Tämän kiireettömän puhdistautumisrituaalin aikana voi tietoisesti suunnata ajatuksiaan jo lempeästi siihen suuntaan, missä luovan työskentelyn aihealue liikuskelee. 

Ehdottoman tärkeä osa luovuuden synnyttäisessä on myös häiriöttömyys, joten kännykkä saa olla äänettömällä kaikessa rauhassa. Jaloissa kuuluu tottakai olla villasukat ja vaatteiden ei sovi kiristämän eikä ahdistaman, niin on ihmisen hyvä olla. Vielä kun sen suloisen höyryvän papuviinikupposen (qahwa al-bon, meikäläisittäin kahvi) keralla on herkullinen voileipä, niin ajatuksia puurouttava arkihumina alkaa olla tiessään ja väylä uusille ideoille on auki.

Ja nyt kun oikein tarkastellaan tätä luovaan tilaan tähtäävää rituaalia, niin yllättävän identtiseltähän se vaikuttaa rentoutumisen ja palautumisen näkökulmasta. 

Niinhän se on: luovuus vaatii aikaa ja tilaa, johon ei muun maailman hälyt mahdu. Joutilaisuutta, jossa aisteja kuormittavat ärsykkeet on minimoitu, jotta keho ja mieli pääsevät elpymään. 

PS. Tämäkin teksti on tuotettu yllä kuvailtua rituaalia apuvälineenä käyttäen. 

Kolumni

Sisäinen selostaja siistiköön suunsa


Ei kommentteja

Nokian Uutiset, 18.12.2019

Että sitten taas. Etän että kerrassaan. 

Tuli nimittäin tunaroitua siinä määrin, että taas se alkoi. 

Pääni sisäinen Selostaja nappasi mikrofonin käteensä ja niin syttyi spotti! Tällä kertaa onkin enemmän stand up- shown poljentoa mukaileva setti menossa ja jossain siellä kuvitteellisen salin pimeydessä istuu tyyppejä, jotka muistuttavat yllättävän paljon minua itseäni. Valokeila sohottaa kuumana minuun (olen muuten yksin eturivissä, noloa sekin) ja tuo sukkelasanainen Selostaja on kiinnittänyt kaiken huomionsa epäkohtiini ja niihin lukemattomiin syihin, miksi taaskin meni pyrstölleen yksinkertainen asia. 

Ja sitten naurua, rummun päräytys ja fanfaari.

Käydään läpi nyt sitten samalla kaikki häpeää aiheuttavat tempaukset ja epäonnistumiset mielellään ala-asteen ensimmäiseltä luokalta lähtien, niin saadaan komea show ja ikimuistoiset tunne-elämykset, joiden jälkimainingeissa voikin liplatella menemään loppupäivän. Mikäs sen parempaa näin joulun alla, vieläpä kun ei valkeasta joulusta ole tietoakaan ja maa on yhtä harmaa kuin mielikin. Mutta kas! Selostaja keksi muistuttaa, ettei olisi kannattanut laittaa firman pikkujouluihin päälle sitä kolme vuotta sitten ostettua pikkumustaa, kun eihän se enää päälle istu ilman viikon vesipaastoa. Pullat pantakoon pannaan! 

Aplodit ja fanfaari. Väliaika.

Tuntuuko tutulta? Löytyykö sinultakin toisinaan turhan kriittinen pään sisäinen Selostaja, jonka kanssa ei juuri dialogia käydä, vaan pikemminkin kuunnellaan samoista lauseista koostuvaa monologia juuri silloin, kun eniten tarvitsisit myötätuntoa? Itsemyötätuntoa voi onneksi opetella ja kannattaakin, sillä paineisessa tilanteessa siitä on enemmän hyötyä kuin sättivästä Selostajasta, jolle epäonnistuminen on aina suuri uhka. 

Itsemyötätunto sallii kipeidenkin tunteiden kokemisen ja muistuttaa siitä, että sinä olet arvokas epäkohtinesi kaikkinesi. Se Selostajakin kyllä oppii kannustamaan, tukemaan ja olemaan paras ystäväsi, kunhan vain annat mahdollisuuden. Itsemyötätunto ei ole sääliä eikä virheiden katsomista läpi sormien, se ei ole luovuttamista eikä piiloutumista selittelyjen taakse. 

Se on ennen kaikkea kykyä kohdella itseään arvostavasti ja rakentavasti.

Photo by MIXU on Pexels.com
Kolumni

Nuori, pysähdy kuvittelemaan


Nokian Uutiset, 16.10.2019

Kuvittele, että sinulla on ympärilläsi joukko samankaltaisia nuoria kuin sinä. Kaikilla olisi yhteinen päämäärä ja jokainen ryhmän jäsen seisoisi kaverinsa rinnalla ja auttaisi onnistumaan. Epäonnistumisen kohdalla todettaisiin yhdessä riemuiten, että ”moka on lahja!” ja jatkettaisiin matkaa pikku erheestä oppineena. Ilo ja nauru värittäisivät yhteistä aikaa ja eikä kyyneleitäkään koskaan tarvitsisi peitellä.

Kuvittele, että saisit turvallisesti tuntea niitä tunteita, joita sinä tunnet ja samalla oppisit toisen ihmisen tapoja ajatella ja tuntea. Saisit hetkeksi unohtaa muun maailman ja olla joku muu. Oppisit ymmärtämään ja hyväksymään, katsomaan ja kuuntelemaan. Ennen kaikkea oppisit tulemaan itse nähdyksi ja kuulluksi juuri sellaisena kuin sinä olet. 

Kuvittele, että oppisit tuntemaan itsesi vahvuuksinesi ja heikkouksinesi ja oppisit luottamaan itseesi. Saisit rohkeutta puhua toisille ihmisille ilman häpeää. Olisit osa yhteisöä, jonka avoimmuus ja rohkeus antaisi sinulle eväät arjessa jaksamiseen nyt ja tulevaisuudessasi. Oppisit osallistumaan sinua kiinnostaviin asioihin ilman, että erilaisten ihmisten kohtaaminen jännittäisi peloksi asti. Sinusta kasvaisi uskaltaja, joka katsoisi omia pelkojaan ja epävarmuuksiaan silmästä silmään ja haastaisi itsensä.

Kuvittele, että sinun mielikuvituksesi saisi mahdollisuuden kukoistaa. Sinä näyttelisit, laulaisit, tanssisit, loisit musiikkia ja ääniä, suunnittelisit valoja, tekisit näyttäviä maskeerauksia ja pukuja, rakentaisit lavasteita tai mitä ikinä keksisitkin. Ympärilläsi olisi luovia ihmisiä, joista jokaisella erilaiset taidot ja vahvuusalueet ja yhdessä te oppisitte hitsaamaan ne yhteen juuri täydelliseksi kokonaisuudeksi. Vahvan ryhmähengen viitoittamalla tiellä te saavuttaisitte päämääränne yhdessä ja lopputulosta olisi ihailemassa ihmisiä, jotka salaa toivoisivat olevansa juuri niinkuin te. 

He istuisivat teatterisalin pimeydessä ylpeinä siitä, että te uskalsitte. 

Sinä uskalsit.

Minä olin kuin sinä, nuori ystäväni. Haaveilin rohkeudesta ja siitä, että löytäisin oman paikkani ja että joskus minä saisin olla esimerkkinä muille hiljaisille. Että eräänä päivänä minä loisin uusia maailmoja ja tarinoita, jota pysäyttävät kuuntelemaan.

Kuvitelmista tuli arkea ja minusta kasvoi uskaltaja.